Tätä blogia päivittävät Liedon nuorisotoimen 17-30-vuotiaat EVS-vapaaehtoiset (European Voluntary Service), jotka asuvat ulkomailla 1-12 kuukautta ja tekevät sinä aikana erilaisia vapaaehtoistöitä. Ja mikä parasta - se ei maksa heille käytännössä mitään, vaan EU hoitaa kulut! Lue meidän vapaaehtoisten kokemuksista ja jos innostut, niin myös sulla on mahdollisuus lähteä vapaaehtoiseksi!
Elo Norjassa lähentelee jo kolmatta kuukautta, hurjaa. Mitä se sisältää tähän mennessä? Päällimmäisenä mieleen nousee koira, talvi, Oslo ja Kalvåg.
Jälleen kerran kohtalo puuttui peliin ja toi elämääni mustan nelijalkaisen perheenjäsenen. Vaikka me ollaan Akon kanssa voittamaton kaksikko, meillä oli tiimissä yhdelle ystävälle paikka vapaana surullisen menetyksen jäljiltä. Internetin ihmeellisestä maailmasta löysin ilmoituksen koirasta, joka odotti kotiaan kunnan eläinsuojelutalolla. Pitkän yhteydenpidon, monien viestien, tapaaamisen, parin viikon kokeilun ja treenin sekä erityisesti Akon hyväksynnän jälkeen oli äärimmäisen helppo tehdä päätös.
Bläki 💓 Elämässään saanut kokea väärinymmärrystä ja epäreiluutta, mutta silti pohjimmiltaan yksi lempeimmistä ja kiitollisimmista koirista, jonka tiedän.
Bläkin saapuminen laumaan on tuonut äärimmäisen paljon iloa arkeen, mutta lisäksi toisen luottamuksen vahvistaminen, uusien asioiden vastaanottaminen ja vankemman perustan luominen sopii koko projektin teemaan. Elämä tuntuu tasapainoiselta, kun arjessa kuin työssäkin työstää samoja asioita, - samoja tunteita ja ratkaisumalleja työstää vähän joka suuntaan, jolloin ratkaisu löytyy vahvempana ja ehkä pikkusen parempana.
Minne Ako edellä, sinne Bläki perässä. Omaa motivaatiota lisää myös hetkittäin vieraileva talvi. Lumen ja kylmän saapuessa ei voi muuta kuin hymyillä!
Työt lisääntyvät, lapset ja nuoret alkavat olla tutumpia, arki on hyvällä tavalla tavallista ja kaikesta kummallisuudestaan huolimatta Svelgen tuntuu kotoisalta. Yksi viikonloppu tuli vietettyä Oslossakin suomalaisen ystävän kanssa, rentoutti olla isossa kaupungissa ja puhua omaa äidinkieltä.
Tärkeimpänä jälleen kerran hatunnosto kämppiksilleni, meillä on aika mahtava tiimi!
#familygoals #hardworking
Viime viikolla tuli tehtyä ehkä isoin juttu tähän mennessä täällä mitä tulee töihin. Toisella kylässä nimeltä Kalvåg on biljardi-paikka/nuokkari ja paikan bossi haaveili pitkään tilojen uudistamisesta, muttei kyennyt työhön yksin, koska istuu pyörätuolissa. Henkilö lähti bilis-turnaukseen Suomeen ja minä sekä kaksi paikallista tartuttiin työhön. Neljä äärimmäisen pitkää päivää sisältäen hikeä ja naurua me tehtiin töitä ja sunnuntai-iltana oltiin äärimmäisen tyytyväisiä, voittajafiilis!
Itävallan vapaaehtoisjakso oli ja meni. Ilmeisesti kuukausi ei ole aika eikä mikään, ja se tuntuu surulliselta. Olin juuri saanut kiinni työviikon rutiineista ja porukan piristävä dynamiikka tuntui tutulta. Seuraavaksi minua viedään jo autossa kohti Mittenwaldin juna-asemaa, josta jatkoin yksin junalla takaisin kohti Münchenin lentoasemaa. Katsos vain, oho, sinne ne viikot jäivät.
Läiskäytän täten matkapäiväkirjamaisesti koko matkan annin yhdellä kertaa, sillä Wildermiemingissä majapaikan internetyhteys oli suurimman osan ajasta niin heikko, että vaelsin edes kahden wifipalkin toivossa aktiivisesti ympäri huoneistoa. Teki oikeastaan pelkästään hyvää olla irti virtuaalitodellisuudesta ja keskittyä lehmänkellojen kolinaan ja ihmissuhteiden rakentamiseen.
Pakko vielä korostaa, miten vilkkaasti yhden kuukauden päivät voivatkaan kulua!
Münchenin loistoa saapumispäivän matkan varrelta
Ensimmäiset kolme-neljä päivää tutustuimme kylään, ohjaajiin ja toisiimme. On-arrival-training valmensi meitä kulttuurien kohtaamisiin, mahdollisiin konflikteihin sekä tehokkaana tiiminä työskentelemiseen tuttavallisin opetustuokioin sekä leikein. Porukka koostui tosiaan ranskalaisesta Hugosta, espanjalaisista (galicialaisista) Isoldasta ja Samuelista, virolaisesta Mirjamista, unkarilaisesta Ferencistä sekä meikäläisestä. Jokaisen persoona ja energia toi ihan oman panoksensa kokonaisuuteen. Viihdyin, halasin ja nauroin syyskuun joka ikisenä päivänä.
Minä, Hugo ja Isolda ensimmäisenä työpäivänä
Tyttöjen majatalo Fink-Hof, josta valloitimme kolmannen kerroksen. Talossa yöpyi muitakin asukkaita.
Wildermieming on mielettömän hurmaava kylä. Esimerkiksi edes kauppaa ei löydy, mutta miellyttäviä ihmisiä ja vuorenrinteillä laiduntavia lehmiä tosiaan senkin edestä. Suunnittelin ennen matkaa reissaavani yksin ympäri Itävaltaa ja Keski-Eurooppaa joka viikonloppu, mutta päädyin kuitenkin viettämään lähes koko kuukauden tyytyväisenä tämän kylän rakennuksissa ja vuorilla. En odottanut tutustuvani näin uniikkiin valikoimaan persoonallisia ihmisiä; eihän niiden luota halunnutkaan sitten millään lähteä, vaan mieluummin nautti joka hetkestä yhdessä.
Tytöt ja pojat yöpyivät eri rakennuksissa eri puolilla kylää. Tämä ei ollut alkuperäinen suunnitelma, mutta koko porukalle ei ollut löytynyt yhteistä rakennusta, mikä oli sääli. Molempien sukupuolten huoneistot olivat kuitenkin siistejä ja viihtyisiä, kodikkaita.
Innsbruck
Samuel, Isolda, Hugo, Mirjam ja joku suomalainen höntti. Innsbruck.
Uteliaita otuksia nämä lehmät!
Raskas työ vaatii raskaat huvit. Pitsa kuittasi hyvin työpäivän aikana menetetyt kalorit.
Työaika oli yleensä puoli yhdeksästä noin kahteen tai kolmeen. Toisina päivinä hommat tuli hoidettua jo aikaisemmin, jolloin saimme iltapäivän vapaaksi. Työajan ulkopuolella käytimme vapaat tuntimme lähinnä yhdessä ja pareina koko poppoolle kokkaillessa, poikien asunnolla hengatessa (jostain syystä tyttöjen asunnolle ei saanut tuoda ulkopuolisia) sekä osan ajasta käytti kukin tietysti omiin aamu-/päivä-/iltapuuhiinsa. Vapaa-ajanviettomahdollisuuksia ei kylästä löytynyt, ja koko porukkana vapaa-ajalla kokoontuminen/illanvietto oli käytännössä mahdotonta, sillä poikienkin asunnon omistaja veti jostain syystä tytöille tiukan aikarajan iltakymmeneen. Siksipä yhteisistä hetkistä piti entistä tarkemmin ottaa irti kaikki minkä kykeni.
Vuoret olivat vahvasti läsnä arkea Itävallassa. Upeat maisemat saattoi bongata aivan tavallisena tiistaiaamuna aitoja purkaessa ja kasatessa, kun sitkeä sumu vihdoin haihtui. Vuorilla kannoimme ja kuorimme puunpötkylöitä, istutimme puuntaimia, putsasimme ja kaivoimme sadevedelle uria virrata alaspäin sekä tallustimme sunnuntaiaamuna hiki hatussa 1540m korkeuteen. Eihän vuoriin voi kyllästyä, tottua ehkä juuri ja juuri. Harkitsen vakavasti takaisin lentämistä ja lumihuippuisen kivimuodostelman salakuljetusta Suomeen. Näyttäisi muuten komealta tuossa takapihalla.
Eipä ole kyllä tätäkään tullut koetuksi koskaan ennen! Tällä traktorikyydillä meidät toimitettiin myös alas takaisin kylän keskukseen.
Isolda, Ferenc, Hugo, Samuel, taas minä, Mirjam sekä ryhmänjohtajamme Anna
Ferenc, Isolda, Hugo sekä toinen ryhmän/työnjohtajamme Peter
Kuten jo mainitsin, olisin voinut kieriä ympäri Keski-Eurooppaa vaikka joka ikinen viikonloppu, mutta kun en sitten millään tahtonutkaan irrottautua ihanasta ryhmästämme. Jos minimaalisen interreilauksen liittäminen jo opettavaiseen vapaaehtoisprojektiin kiinnostaa, antakaa siis palaa. Omien matkojen rahoitus tulee toki omasta pussista, mutta voihan siihen hyödyntää myös jokaviikkoista taskurahaa, joka Itävallassa oli tasan 26e. Ei tosin yksin sillä käteissummalla kovin pitkälle pötki, ja itselläni siitä osa kului myös omien ruokatarpeideni kustannukseen. Toki meille toimitettiin maksutta aamuiksi ja illoiksi leipää, hunajaa, hilloa, muroja tms toiveita vastaan, mutta halusi sitä välillä jotain muutakin.
Joka tapauksessa karkasin yksin Venetsiaan torstaiyönä ja palasin takaisin sunnuntaipäivällä. Matka kesti sen 6,5h suorana bussirullauksena Innsbruckista. Venetsia oli juuri niin erikoinen ja upea matkakohde kuin olin aina kuvitellutkin. Suurin ongelma oli lähinnä se, että jokainen kanaali ja pikkuruinen silta oli toistaan kuvauksellisempi, enkä kyennyt millään tallentamaan Venetsian ydinidylliä. Se on itse koettava.
Pysähdys Bolzanossa, Italiassa
Siinä sitä ollaan ja möllötetään epäuskoisena ja autuaana noin 15min saapumisen jälkeen.
Onnistuin Google Mapsin avulla suunnistamaan hostellille, josta olin varannut vuoteen yhteismakuusalista.
En kadu päätöstä lähteä yksin seikkailemaan. Se opettaa asioita ihan eri sfääreistä.
______________________________________________________________________________________________________
Yllä kuvattuna lasten leikkikentän valmistumisprosessia. Jos ei muuta, niin kyllä kuukaudessa ehtii aika massiiviset määrät puita kuoria!
Anna auttoi valmistamaan karjalanpiirakoita kulttuuri-iltaa varten. Upposivat kyllä yleisöön ja etenkin Ferenciin! :D
Viimeisen päivän poseeraukset, väsymys ja haikeus tallennettuna pariin kuvaan. Kuukauden saldona muun muassa runsaasti yhteisiä vitsejä, naurua, kipeytyneitä lihaksia, ystävyyssuhteita ja henkistä kasvua.
Jo kuukausi mukana EVS:n projektissa voi antaa kenelle tahansa äärettömän paljon, jos muistaa pitää silmänsä ja mielensä avoimena. Jos yrittää hymyn kera puhua alkeellista saksaa hyväntahtoisille kyläläisille. Jos antaa täyden panoksensa ja sydämensä tiimille, jos näkee vaivaa ja tahtoo olla osa jotain mahtavaa kokonaisuutta. Liitän tähän loppuun vielä väsäämäni videon, jossa referoin lyhyesti EVS:n toiminnan perusteet ja näytän sitten parhaita paloja kuukauden ajalta.
Kiitos kun luit ja ihanaa syksyä/talvea/kevättä/kesää! Lähtekää tekin mukaan projekteihin!
Jovain! Toisena Liedon nuorisotoimen lähettämänä EVS-projektilaisena kaudelle 2017-2018, saanen esittäytyä. 23-vuotias tyvär, syntyjään Liedosta, jossa perhe edelleen edustaa, mutta itse sittemmin muuttanut sinne sun tänne ympäri maata. Parempana puoliskona matkassani kulkee 5-vuotias islanninlammaskoira, joka on aina valmiina uusiin seikkailuihin, mun tuki ja turva.
Projektiin lähtöä työstettiin alkuvuodesta saakka ja elokuun lopulla seistiin vihdoin Helsingin lentokentällä valmiina lähtöön. Itselle elämä on jatkuvaa seikkailua ja paikoilleen asettuminen tuntuu kaukaiselta haaveelta, joten tähän mukaan pääseminen oli varsinainen onnenpotku.
Meidän koti sijaitsee Norjan länsirannikolla kylässä nimeltä Svelgen, mutta toimialueena on käytännössä koko Bremangerin kunta. Pääasiassa meidän työtä on toimia lasten ja nuorten aktivoijina, mutta vapaaehtoistyötä tehdään myös vanhemman ikäluokan kanssa. Pääpaino toiminnassa on omassa kylässä erilaisissa toimipisteissä, mutta nuokkaritoimintaa ylläpidetään säännöllisesti myös kahdessa lähikylässä.
Toimintaa ylläpidetään, tietysti kunnan omien työntekijöiden lisäksi, kolmen muun vapaaehtoisen kanssa, jotka tulee Bulgariasta, Alankomaista ja Azerbaijanista. Jokseenkin voisin siis todeta, että ehkä mulle Norjan pieni syrjäinen kylä oli vähiten kulttuurishokki, mutta on täällä itsekin saanut uuteen elämään totutella ihan kiitettävästi. Laiselleni "yksinäiselle sudelle" kimppa-asuminen tuntui jännittävältä ajatukselta, mutta pakko myöntää, että meillä on ihan mahdottoman hyvä ja tiivis porukka kasassa!
Meidän perhe 💓 viettämässä iltaa yhden host-familyn luona.
Reilun kuukauden verran on matkaa takana, yhdeksän kuukautta edessä. Ensimmäiset viikot on vierineet lähinnä paikkoihin ja ihmisiin tutustuessa sekä teoriassa käyty paljon asioita läpi. Asettuminen on sujunut melkoisen rauhalliseen tahtiin, mutta nyt jo näyttää kalenteri täyttyvän enemmän toiminnalla. Itselle henk.koh. olisi riittänyt lyhyempikin perehdytys, koska toimettomana turhaudun nopeasti, mutta onpahan ainakin tullut vaellettua vuorilla ja niitä täällä kyllä riittää! Luonnonlapselle aika mielettömät maastot! 👌 Aina on jotain töyssyjä matkassa ja kulttuurierot eri tilanteissa aiheuttaa haasteita, mutta muutoin koen olevani melko onnekas tästä kaikesta.
Nää kaks ihmistä 💓
Perehdytyksen päätteeksi vietettiin viikko Balestradissa kaikkien Norjassa toimivien EVS-ihmeiden kanssa.
27 ihmistä, 9 projektia ja 16 eri kansallisuutta.
Heippa ja tervetuloa kaikille niille jotka tälle sivulle päätyivät! Olen Kirsi, aivan liian pian 19 vuotta täyttävä varsinaissuomalainen, ja sain ilon ja kunnian korkata Liedon nuorisotoimen ikioman EVS -blogin. Pyrin päivittämään sivulle lisää tekstiä syyskuun aikana, jolloin fyysisesti siis sijaitsen Itävallan kauniissa Wildermiemingissä. Sain nimittäin napattua peruutuspaikan vapaaehtoisprojektista 'Common Grounds'!
Wildermieming (sikäli mikäli kun voin Googlen kuvahakuun luottaa)
Olen pyöritellyt päiväunia vapaaehtoisjaksosta jo useamman vuoden ajan, ja aivan heinäkuun lopulla tein päätöksen viettää osan välivuodestani ulkomailla. Äkkilähtöjä alle puolen vuoden projekteihin oli muutama jäljellä, mutta jos mielii tehdä päätöksiä yhtä viime tipassa kuin minä, kannattaa lähestyä jokaista mahdollisuutta avoimin mielin. Tämä kyseinen projekti Wildermiemingissä sisältää muun muassa luonnossa liikkumista ja toimimista, rakentamista sekä patikointireittien kunnostamista. Raikasta ilmaa on siis varmasti tarjolla niin paljon kuin sitä vain suinkin jaksaa hönkiä, hurraa!
Wildermieming
Motivaatiokirjeen kirjoittamisen ja CV:n kääntämisen jälkeen ei tarvinnut kauaa tuskaisena odotella, sillä sain paikan alle kahdessa viikossa. Tarvittaessa toiminta on siis harvinaisen nopeaa, niin nopeaa etten täysin itsekään ole vielä kärryillä kaikesta tulevasta. Olen jo varannut meno-paluu -lennot Saksan Müncheniin, josta jatkan bussilla Itävaltaan (voi tätä Keski-Euroopan kätevyyttä), ja matkakuluistani korvataan 275e. Siitä yli vuotavat eurot on todennäköisesti pulitettava itse, mutta tässä tilanteessa muutaman kympin oma vastuu ei todellakaan ole epäreilua. Projektipaikalla kun majoitus ja ruokakin on vapaaehtoiselle ilmaista.
Innsbruck, noin 45min yhteyksien päässä Wildermiemingistä
Itse asiassa siis lähes tismalleen kahden viikon päästä hinaan itseni Helsinki-Vantaan lentoasemalle, kipitän sydän pamppaillen oikealle lähtöportille ja hyppään koneeseen. Syyskuusta tulee seikkailu.
Kirsi
Kuva Unkarin ja Slovakian rajalta. Kohta sitä käppäilläänkin Itävallan maaperällä.
